Ihana kevät

Mennään jo, mennään jo hoputan minä. Ikkunasta näkyy peilikirkas merenjää, enkä malta enää odottaa. Äiti muistuttaa vielä, että pitää laittaa lämpimästi päälle. Juu, juu minä totean ja kiskon jo pipoa päähäni. Valkoiset kaunokit vielä olalle ja menoksi. Vaihdamme äidin kanssa rannan venelaiturilla luistimet jalkaan. Jää natisee laituria vasten, aurinko lämmittää mukavasti ja muutama lokki leijailee pilkkijöiden yläpuolella. Nauhat on kiristetty ja sitten vaan menoksi. Voi kuinka hienoa onkaan liukua kirkasta tasaista merenjäätä pitkin. Pieni pakkanen poskipäillä, mistä vastaan puhaltava tuuli tekee hippasen purevamman. Äiti näyttää mallia piruetteihin ja sirklaamme muutamat pyöreät kuviot jäähän. Hymy huulilla taitamme matkaa kohti läheistä saarta. Pidemmällekin voisi mennä, mutta aika pian vastaan tulisi jo laivaväyläkin joten tästä on hyvä kääntyä takaisin kotia kohti. Paluumatka onkin se paras juttu, koska voin vaan levittää käteni ja tuuli tempaisee matkaansa, kuljettaen takaisin kotirantaan. Ihan parhautta!!

Tuolta se tuntui jo silloin ja yhtä lämmöllä mietin noita parikymmentä vuotta sitten tehtyjä luisteluretkiä äidin kanssa. Välillä luisteltiin tuo matka monta kertaa päivässä. Joskus mukana oli kavereita ja merenjäällä saattoi kulua tunteja. Ihan mielettömän hieno tuo luonnon luoma luistinrata. Tämä ensimmäinen muistelo äidin ja minun yhteisistä puuhista tuli mieleeni viime viikonloppuna, kun olimme Hangossa. Voi vitsi, jos olis ollu luistimet mukana niin olis taas päässyt liitämään jäätä pitkin. Aivan mielettömän kauniita kevätpäiviä ja aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta, niin kaunista, niin kaunista. Molempina päivinä teimme muutaman tunnin retken rannassa tai meren jäällä. Mietinhän tuossa aikaisemmin, että jos näistä muisteluista tulisi myös aina joku ohjenuora Mimmin kasvatukseen. Ensimmäinen ehdottoman tärkeä lupaukseni tulee olemaan, että opetan tuon pienokaisen arvostamaan ja nauttimaan luonnosta. Itse olen asunut melkein koko ikäni lähellä luontoa ja nautin siellä liikkumisesta, siellä ajatus lepää. Mikään ei ole niin ihanaa kuin meren ranta ja sen tuoksu. Vaalin nyt myös muistoissani niitä lukemattomia äidin kanssa tehtyjä sieni- ja marjareissuja, kuinka monen monet kerrat seistiinkään aikaisin syysaamuna kuuraisella suolla ja kerättiin kohmeisia karpaloita kohmeisilla sormilla. Enkä minä tietenkään suostunut lähtemään ikinä kotiin ennen kuin kaikki karpalot oli kerätty vaikka varpaat oli aina villasukista huolimatta saappaissa aivan jäässä.

No mutta takaisin Hankoon. Toisena päivänä Mimmi oli Stokken kantorepussa, minkä olemme hankkineet Tampereen Vauvatalo Johannasta. Reppu oli nyt ensimmäistä kertaa käytössä ulkona ja toimi oikein hyvin. Neiti veteli parin tunnin tirsat siinä ja nautti raikkaasta ulkoilmasta. Hommasimme hänelle myös pienen pienet arskat niin aurinko ei pääse häikimään. Toisena päivänä hän veteli sitten päikkärit Teutonian vaunuissaan, mitkä kulki tuolla jäälläkin ihan moitteettomasti. Nekin on hommattu samaisesta Vauvatalosta. Meikäläisellä oli tietysti kamera mukana, joten tässä muutama otos reissusta....

Mitäs muuta, ai niin Onni-veikka uskaltautui jo mun viekkuun nukkumaan!!

Niin ja tänään käytiin neuvolassa, Mimmi sai sitä Rota-rokotetta. Painoa tais olla jotain 5,8kg ja pituutta 59 cm. Kasvu edelleen siis hyvällä mallilla, pituuskäyrä menee jossain siellä yläkäyrillä mutta eipä tuo haittaa. Neuvolantätikin ihmetteli et meinaako tuo tukka vaan punaisemmaksi muuttua, ehkä....

lauantai aamun syvällistä pohdintaa

Näin kotona ollessa on vähän liiankin paljon aikaa ajatella kaikkea. Oliskin todella yksinäistä jollei tuo kultsikin pääsääntöisesti tekis töitä kotoa käsin. Toisaalta taas viihdyn oikein hyvin täällä kotona, totuttelua se on kyllä vaatinut ja tulee vielä vaatimaan. En ole koskaan ollut varsinaisesti mikään urasuuntautunut ihminen, mutta halusin kuitenkin että olisin jonkunlaisen hyvän työn saavuttanut siinä vaiheessa kun tähän perheeseen lapsia hankitaan. Viimesen vuoden aikana sitä on paljonkin sitten miettinyt, että kuinka paljon sillä sitten loppupeleissä on tai oli merkitystä. Tärkeää olis kuitenkin kai tehdä sellaista mistä pitää, mitä rakastaa...toteuttaa niitä oman elämänsä suuria haaveita. Kuinka moni meistä kuitenkaan sitten uskaltautuu irrottautumaan ja kokeilemaan siipiään siinä mistä todellakin unelmoi kun on asuntolainat ja laskut maksettavina jne?!

Kyllä tuo äidin sairaus ainakin itseäni pisti miettimään, että mitä varten täällä ollaan ja mikä tämän elämän tarkoitus on. Pitäisi oppia nauttimaan niistä elämän ihan pienistäkin asioista. Se vaan unohtuu niin helposti ja kaiken suurenkin surun keskellä tää arjen orovanpyörä nappaa niin helposti mukaansa ja sitä rupee taas valittamaan ihan pienistäkin asioista. Sitä täytyy oikein ravistella itseään välillä vaikka toisaalta se on myös kovin helpottavaa, kun tajuaa ettei tässä elämässä koko ajan tarvitse kantaa niin suurta taakkaa harteillaan.

Olen aina rakastanut perhettä ja ystäviäni, joten tuskin äidin sairauden ainakaan sitä tarvitsi tulla minulle opettamaan. Jospa sitten vastuuntuntoa Mimmin tuloa varten, sitä kuinka siihen huolenpitoon on sidottuna? Se on raskasta olla vastuussa suurista asioista, kuten toisen hyvinvoinnista....raskasta rakastaa!! Mimmin syntymästä on kohta kaksi kuukautta ja olen huomannut, että Mimmin ja äidin hoitamisessa on paljonkin yhtäläisyyksiä. Kun synnymme tänne olemme täysin avuttomia, toisen armoilla ja pystymme kommunikoimaan hyvin alkeellisella tasolla. Ennen kuolemaamme, ainakin noin vaikean sairauden runtelemina olemme ihan siellä lapsentasolla jälleen. Vauvalle tuo kaikki on kuitenkin inhimilistä, aikuiselle ihmiselle ei. Läheisten ja itse potilaan on todella vaikea hyväksyä sitä, kun se kaikki viimeinenkin inhimillisyys revitään pois, sitä taannutaan taas vaippoihin, syötettäväksi eikä pystytä järjelliseen kommunikaatioon. Ajatukset siirtyvät jälleen vahvasti sinne lapsuuteen ja äiti-sanalla on loppuun asti se vahvin merkitys!! Lapsen huolehtimisessa on sentään jotain kaunista vaikka periaatteessa vastuu onkin täysin sama. Täytyy myöntää, että en olisi jaksanut huolehtia sekä äidistä että Mimmistä yhtä aikaa niin paljon kuin toivonkin, että äiti olisi Mimmin nähnyt. Sairaalassa ravaaminen tuon pienen nyytin kanssa olisi ollut niin raskasta. Nyt pystyn kuitenkin nauttimaankin tuon pienen simasuun olemassa olosta vaikka mielessäni pyörittelenkin vielä näitä elämän raskaita tosiasioita, haen vastauksia....ehkä jopa kysymyksiin mitä en itsekään tiedosta. Tietysti päälimmäisenä on kuitenkin ajatus, että MIKSI? No tuohonhan en saa koskaan vastausta.

Joka päivä joku kysyy minulta, että kuinka voin? Päivä kerrallaan on vastaukseni. Ennen sitä suunnitteli kaikkea pitkälle eteenpäin, nyt yritän edes elää tässä hetkessä. Mimmi pitää arjessa kiinni ja olen onnellinen perheestäni. Ehkä sitä on taas oppinut arvostamaan niitä asioita, mitä ennen piti itsestäänselvyytenä. Voin kertoa Mimmi, että vähän yli kolmekymppisenä sitä voi olla kovinkin onnellinen näin lauantai aamuna villasukat jalassa teemukinsa kanssa koti sohvalla, heränneenä siihen aikaan kun muutama vuosi sitten kömpi baarista kotiin. Sitä bilettämisenhuumaa en ainakaan kaipaa, aikansa kutakin vai miten se sanonta meneekään? Mukavaa launtaita siis kaikille, jos joku jaksoi lukea näin pitkälle!!

Ai niin ja loppuun vielä kuvia ihanista kuppikakuista, mitä yksi ihanainen kumpsutäti oli jaksanut ristiäisiin väkertää...unohtui viimeksi laittaa ja sitten vielä niille muutamille jotka ovat pyydelleet kunnon kuvaa vielä tuosta kastemekosta niin koitan tässä sellaisen räpsäistä nähtäväksi.

ja vielä itse simasuuuuuuuuuuu lempi puuhassaan

Ristiäiset

Viime lauantaina eli 9.3.2013 sait sinä rakas lapsemme nyt virallisesti nimeksesi Mimmi, Mimmi Mariia Kaarina. Tuo nimi oli päätetty jo aikaa sitten ja olin Petrillekin kertonut, että jos meille joskus syntyy tyttö niin siitä tulee Mimmi. Äitikin kysyi heti silloin, kun kuuli että odotan vauvaa että tuleekos siitä nyt sitten Mimmi. Oli ihan varma siitä, että tyttöhän sieltä tulee ja naureskelin mulle aina, että voi niin kuvitella kuinka Mimmi menee sitten tukka saparoilla räkä roikkuen ja tekee kolttosiaan. Minun tyttärestäni tuskin kuulemma tulee mitään hienohelmaa vaan Mimmi isolla M llä....no juurikin näin. Katsotaan mitä aika tuo tullessaan ja voi kumpa äiti olisi saanut olla tuon näkemässa!!

Olinkin jo etukäteen miettinyt, että päivästä tulee varmasti hautajaisten jälkeen raskain tähän asti koska äidin poissaolo tule niin konkreettisesti jälleen eteen ja olihan kuolemasta kulunut tasan kolme kuukautta tuona kastepäivänä . Päivä oli jälleen muistutus siitä, että juhlasta puuttui se kenelle se olisi merkinnyt niiiiin paljon. No onneksi en kerinnyt asiaa sitten kauheesti miettimään, koska tarjoilujen väkertäminen vei niin paljon aikaa. Suihkuunkin ehdin kirmaamaan vasta puolituntia ennen papin saapumista ja vieraita otin vastaan pyyhe päällä....olihan siinä porukalla naurussa pitelemistä. Tilaisuus päästiin kuitenkin aloittamaan ajallaan ja papin pitämä virallinenkin osuus oli hyvin rento. Pappi oli sama kuin äidin siunauksessa, joten hän tiesi mihin oli tullut ja mitä mielessäni liikkui jne ja osasi korostaa kauniisti oikeita asioita puheessaan....että tämä lapsi on ilo, suuri lahja muttei kuitenkaan korvaa ketään jne. Olisin halunnut loppuun Suojelusenkeli-virren, mutta emme kuitenkaan sitä valinneet koska mulle tuli itku siitä jo torstaina kun papin kanssa kävimme tulevaa kastetta läpi. Siinä olisi ollut niin osuvat sanat ja se olisi kertonut siitä kuinka toivon äidin olevan Mimmin matkaa nyt tässä elämässä turvaamassa....

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
niin pitkä on matka, ei kotia näy,
vaan ihana enkeli vierellä käy.

On pimeä korpi ja kivinen tie.
Ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi pianhan lapsonen langeta vois,
jos käsi ei enkelin kädessä ois.

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi, laps' ethän milloinkaan ottaakaan vois
sä kättäsi enkelin kädestä pois.

No muutamat kyyneleet sitä tuli joka tapauksessa vieritettyä, mutta hyvin se meni siihen nähden mitä olin ajatellut.

Kummeille iso kiitos siitä, että ovat tehtävään lupautuneet!! Minulla itselläni on erittäin läheinen ja hyvä suhde kummeihini ja omaan kummipoikaani, joten toivon että Mimmikin saisi omiin kummeihinsa tällaisen suhteen luotua. Ainakin yritimme sellaiset sydämelliset, läheiset ja helpostilähestyttävät immeiset tehtävään valita. Hieman jouduimme pohtimaan, että pyydämmekö kummeiksi näitä läheisimpiä sukulaisia vai ystäviä. Totesimme kuitenkin, että lähipiiri ei ole muutenkaan kauhean suuri niin on hyvä laajentaa tukiverkostoa ystäväpiiristä. Sylikummi oli tosin valittu jo ajat sitten, vaikka hänelle itselleen pyyntö taisikin tulla melkoisena yllätyksenä. Meille se oli kuitenkin helppo päätös ja olin äidillekin siitä jo viime kesänä puhunut, että pyydämme tätä ihanaa ystävää tähän tehtävään koska edelleenkään sanat eivät riitä kertomaan sitä kuinka kiitollinen hänelle kaikesta avusta äidin suhteen olen. Niimpä ajattelinkin, että ehkä näin pystymme osoittamaan hänelle hänen tärkeytensä ja merkityksensä perheellemme. Toiset kummit eivät toki jää yhtään varjoon pitkäaikaisina ja rakkaina ystävinä. Lisäksi saimme myös epäviralliset kummit, koska yksi näistä rakkaista ei kuulu kirkkoon niin joutuu nyt sitten olemaan epävirallinen kummitustäti....siinä on nyt sitten tätiä ja mummoa samassa paketissa.

Ihan semmoista virallista kastemekkoposea ei nyt tullut otettua, mutta tässä muutama kuva rakkaastamme tuona kauniina Maaliskuun päivänä, aurinko todellakin säteili kanssamme.

Lahjaksi pikkuneiti sai kaikkea ihanaa, osa perinteistä muistoksi ja käyttöönkin ja osa sitten käytännönhyödykettä ihan tähän tämänpäivän arkeen. Tämä hieno Tiny Loven viihdekeskus on Tampereen Vauvatalo Johannasta, kuten myös hauska Baby Art millä voi siis ikuistaa esim vauvan käden- ja jalankuvat kipsiin ja laittaa sitten kehyksiin valokuvan molemmin puolin. Näiltä olis muuten löytynyt myöskin semmoinen kipsipakkaus, millä olisi voinut tehdä valun omasta vauvamassustaan....hitto ku olisin silloin tiennyt niin olisin ehdottomasti askarrellut semmoisen muistoksi. No nyt se on liian myöhäistä. Tämä Tiny Loven viidakko viihdekeskus tuntuu olevan mukavan värikäs ja musat semmoset et neiti viihtyy, välillä tosin unikin yllättää nopeasti ku höheltää niin kovin aluksi menemään.

Jos nopeasti loppuun vielä jotain kuulumisia niin viime neuvola käynnillä taas mitattiin ja punnittiin, painoa oli jotain 5,4 kg ja pituutta 57cm eli kasvu on hyvässä vauhdissa. Vaatteita on jäänyt taas pieneksi, onneks iskä toi uusia halvalla sieltä rapakon takaa. Sitä D-vitamiinia en sit vaihtanutkaan siihen vesipohjaiseen, koska siinä olikin alkoholia ja se maistui ihan järkyttävälle....en voi lapseni suuhun semmoista tunkea ellei ole ihan pakko. Neuvolassa kyllä väitettiin et lapset tykkäis sen mausta, saanen epäillä. Vinkistä vaihdoimme nyt tuohon Relan valmisteeseen, missä samassa D-vitamiini ja maitohappobakteeri. Käytännössä ei vaihtunut siis kuin tuo D-vitamiini ja öljyn pohjana nyt myöskin auringonkukkaöljyä, Relan maitohappobakteeriahan olimme antaneet jo aikaisemminkin. Tuotehan on kalliimpi kuin normi D-vitamiini, mutta eihän tuolla nyt väliä ole jos vaan auttaisi noihin masuvaivoihin. Pari päivää olemme nyt antaneet ja alku näyttää lupaavalle, masu on heti toiminut kerran päivässä. Liekö sattumaa vai todellakin kiinni vaan tästä D-vitamiinistä. Tarvii nyt tarkkailla ja tehdä sitten johtopäätöksiä.

Muuten arki pyörii täällä aika kivasti. Rytmit oli aika sekaisin taas pari päivää ristiäisten jälkeen, mutta nyt ollaan saatu taas univelkaa kuitattua ja hiukan rytmistä kiinni. Mietin tässä myöskin, että jos rupeisin tänne aina kirjoittamaan joitakin äidin ja mun yhteisiä muistoja niin ei pääsis sit ainaskaan unohtumaan ja Mimmi sais niistä sitten aikoinaan kuulla. Ehdottomasti haluan, että neiti oppii mummonsa kuitenkin jotenkin tuntemaan. Josko tätä kautta pystyisin myöskin opettamaan niitä joitakin tärkeitä elämän perusarvoja, ainakin sinun minulle tärkeitä. Äiti on ollut taas vahvasti ajatuksissani, varsinkin kun olin Tampereella niin mielessä oli koko ajan ajatus että pitäisi soittaa...sitten sitä huomaakin ettei ole ketään kenelle soittaa. Kotonakin on ollut nyt semmoinen tunne, että äiti nousisi noita portaita minä hetkenä hyvänsä ja kysyis mitä mun Iidalle kuuluu. Voin melkein tuntea sen lämpimän äidin halauksen ympärilläni ja sitten se tunne taas katoaa....pelkään jo sitä päivää kun en enää muista miltä äiti kuulosti, tuoksui ja tuntui....ikävä on edelleen suunnaton.

Ja sitten tunnelman keventäjäksi muutama kuva simasuusta, olet niin rakas!!