Harmaa maisema, harmaa mieli

Oh hoh, kuinka pitkä ja harmaa sunnuntai tää onkaan ollut. Neiti ei kääntynyt talviaikaan ihan nuin vaan, joten meillä on tänä aamuna herätty 5.30 ja puoleen päivään mennessä oltiin tehty jo vaikka ja mitä. Melkeinpä olis voinut ilta tulla siis jo monta tuntia sitten, mutta ei. Nyt neiti sitten pösööttää toisia päikkäreitä ja koska on jo näin pimeetä niin luulempa, että saan tuossa tunnin päästä repiä väkisin ylös ettei rytmit menisi täysin sekaisin. Iltakänkkistä mahdollisesti siis tiedossa, no ei voi mitään.....toivotaan, että äiteen pinna kestää. Äitiä meinaan väsyttää kans aikalailla, mutta nukkumaan en viitsi mennä koska muuten en nuku illalla vaan kukun johonkin puoleen yöhön. No täähän on nyt hyvää ja kevyttä ensimakua siihen tulevaan jenkkiläreissuun, missä tuleekin sitten hiukan suurempi aikaero vastaan.

No mulla on muutenkin ollut mieli yhtä harmaa kuin ilmakin. Väsyneenä jotenkin kaikki tuntuu raskaammalta ja kaikki arkiset askareet täydeltä puurtamiselta. Niitä olen tässä kuitenkin yrittänyt vääntää ja ajatukset on jälleen pyörineet vuoden takaisissa tapahtumissa enemmän ja vähemmän....joten se on ollut kiukkua ja surua päivä pullollaan. Vois jo loppua koko päivä!! Mä tiedän, että äiti ei varmasti haluis, että mietin niitä menneitä sairausaikoja. Ei sille vaan kuitenkaan voi mitään ja välillä ne tulee uniin asti. Olen nyt nähnyt äidistä aika montakin kertaa unta, mutta kaikki on sitä sairautta. Yhtään semmosta kauniimpaa, parempaa muistoa ei ole vielä tullut ja tuskin tuleekaan ennen kuin saan sen sairausajan jotenkin käsiteltyä ja käytyä läpi. Tai tottakai mä nyt muistan niitä kauniimpia aikoja, mutta niitä pitää muistelemalla muistella....ne ei niinkun tunge itseään mun päähäni.

Nytkin olen koko päivän miettinyt sitä päivää, kun saattohoito virallisesti alkoi. En varmasti koskaan unohda sitä päivää, vaikka sitä oli osannut odottaa niin silti se tuli kuin märkä rätti vastenkasvoja. Kuinka pahelle ne sanat tuntuikaan kuulla äidin suusta. Iloisena koitin mennä sinne Jorviin vaikka toki pelko uutisesta oli siellä takaraivossa ja kysymykseni jälkeen että mitä lääkäri oli sanonut niin tuntui, että koko maailma romahti. Äitin vastauksen kohdalla musta jotenkin tuntui, että siinä sairaala huoneessa katselin itseäni itseni ulkopuolelta ja niin sen vieläkin muistan. En näe vaan sairaalahuonetta vaan näen myös itseni seisomassa hartiat lysyssä se kukkapuska kädessä ja se itku vaan tuli vaikka kuinka yritin olla vahva ja pidätellä äidin takia. Päivämäärää en muista, eikä sillä väliä mutta jotain näitä aikoja elettiin yhtä elämäni raskaimmista viikonlopuista. Äiti yritti jotenkin vielä olla sen viikonlopun vahva ja siloin puhuttiin selväksi tulevaa.....millaiset hautajaiset, mihin haudataan, mitä elämässä tulee tapahtumaan....kuinka me pärjättäisiin oli äidin suurin huoli. Piti vannoa ja luvata, että täällä pärjätään. No juu pärjätään vaikka tässä mietinkin, että tiesiköhän äiti tuolloin kun sille sairaalareissulle lähti, että se oli viimeinen kerta kun sulki kotioven perässään. Kuiskaskohan hiljaa mielessään, että heippa ja vilkaisi paikkoja sillä silmällä. Ainakaan meistä ei kukan silloin tiennyt, että kuinka helvetillinen puolitoista kuukautta meillä oli vielä edessä. Kyllä se melkoista sen mahan kanssa silloin oli ja ne kaikki ennenaikaiset supistukset ja väsymys jne. Jälkikäteen olen todellakin ihmetellyt, että kuinka mä selvisin ja pysyin järjissäni?!

Elämisen arvoista

Välillä tulee se hetki, kun tekisi mieli rutistaa rikki. Pysäyttää kello ja jäädä juuri siihen hetkeen. Äsken koin sellaisen ja ihan tässä arjen keskellä....ajatella!! Kysymättäkin on kai selvää, että se juttu liittyy jotenkin Mimmiin. :) Syötiin, minä omaani ja Mimmi syöttötuolissa maissinaksuja. Sitten se pieni käsi takertuu paitaani ja vetää luokseen halattavaksi ja märkä maissinaksuinen pusu poskelle. Kyllä tekee todellakin tästä elämästä elämisen arvoisen!!! Kunpa tuonkin hetken, sen lämpimän läikähdyksen tuolla jossain sisällä saisi tallennuttua tuonne jonnekin muistin syövereihin niin ettei koskaan milloinkaan unohtaisi. Ja sitten se hymy, tuon pienen lapsen hymy....niin aito ja valloittava!! Olen niin myyty, voikun elämä kohtelisi hyvin tuota pientä. Niin paljon kun mahtuu surua ja murhettakin tähän elämään. Ja niin se valitettavasti menee, että jokainen hyvä hetki muistuttaa mua surusta....missään ei ole semmoista hopeista reunusta kruunaamassa vaan se surun varjo. Nytkin Mimmi tuossa häärää, mansikka-pyjamassaan ja mun ainoa ajatus on, että voikun äiti olis nähnyt!! Niin paljon olisi jo kerrottavaa, monta juttua naurettavana ja kenelläppä muulle kuin äidille olisin tänäänkin ensimmäisenä kertonu, että hei et ikinä arvaa mitä Mimmi teki. Nyt mä kerron sitten sen täällä, kirjoitan muistiin ja toivon, etten koskaan unohda. Ehkä se joskus muistona sitten saa sen ansaitsemansa hopeisen reunuksen.

Mimmi täytti tällä viikolla 9 kk, aika menee hurjaa vauhtia. Mitään suurempia kehitysjuttuja ei ole nyt kai tapahtunut. Kauheesti ollaan kuulevinamme et hei se sano sitä ja tätä tai ainakin yritti. Eikös se niin mene, että sitä kuulee mitä haluaa?! :) Vielä siis jännitetään sitä ensimmäistä ihan oikeaa sanaa, että mikä se sitten tulisikaan olemaan? Jännää!!

Muuten meillä on ollut nyt pari päivää kiireistä, ollaan nimittäin tehty joulukorttimalleja....juu ei mitään askartelupaskartelua vaan Mimmi mallina ja äiti kameran takana. Saatte kohta pienen maistiaisen. Voi vitsi kuinka kivaa meillä onkaan ollut. Söpistelyä niinku isolla S:llä. Mimmi on nauttinut nakkeilusta pehmeällä lampaantaljalla, hoooo-huokaukset kimaltelevista palloista, pienten sormien rapistelu lahjapapereissa ja keinuntaa keinuporolla. Keinuporolla menee jo yksin niin hienosti!! Mutta sieltä se Mimmin ihan ensimmäinen joulu saapuu, Mimmi ei varmasti tule sitä muistamaan mutta äiti koittaa imeä jokaisen hetken itseensä. Toivottavasti muutama kuvakin säilyisi noista monista. Tämä päivä, nämä hetket, nämä kuvat ovat jotain....niin kai ne on niitä elämän pieniä iloja.

Touhutoukka

Kyllä se taas aika vierähtikin edellisestä postauksesta tai avautuminenhan se tais enempi olla. No joo siihen voin palata sen verran, että ei tiennyt sitten Pikku Jätin ihotautilääkärikään vaan apu tuli sitten vasta neuvolatätiltä puhelimitse ja sitä hiivaahan se nyt sitten ilmeisemmin oli mitä aluksi itsekin epäilin ja minkä kaksi ekaa lääkäriä tyrmäsivät. On tää melkosta ja mun luotto ainakin mennyt noihin lääkäreihin täysin!! No iho näyttää nyt siis paljon paremmalta ja kaikki ihottuma melkein poissa, saa nähdä mitä sitten tapahtuu kun kuuri loppuu. Olen tässä pääni puhki miettinyt, että voiko johtua jostain ruoasta jos hiivaa. Tiedän, että esim koirille voi runsaasta porkkanan syönnistä tulla hiivaa kun on niin makiaa. Mimmihän on syönyt paljon porkkanapohjaista sapuskaa, koska peruna suurina määrinä on aiheuttanut vielä vatsanväänteitä. No toivotaan parasta, että se nyt menis kokonaan ohi. Talkkia olen nyt myös miettinyt, että käyttääkö vai ei....tähän asti on pitänyt ihon pehmeänä ja hyvänä mutta toisten mielestä antaa kuulemma hyvän kasvualusta hiivalle. Vaippamerkki on myös ollut pohdinnassa ja Muumia ollaan nyt käytetty koko tämä ihottuma-aika, että näkis voiko olla siitä. Niin ja siihen vieroituskorvikkeeseen siirtyminen on nyt myöskin jäissä, jos se onkin osasyyllinen.

Mimmin iskä oli tosiaan siis taas reissussa ja me majailtiin Tampesterissa. Olihan se melkoista rumbaa ja jos silloin olis ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa niin melkoista avautumista olisi ollut luettavissa. Mimmi on ollut nyt hyvin kiinnostunut Onnista eli meidän melkein 5 vuotiaasta Rottweilerista ja niiden vahtimisessa onkin ollut sitten täysi työ. Mimmi ei tietenkään osaa vielä varoa ja voi lättästä sormensa vaikka toisen silmään niin tarkkana saa olla. Aikas kivasti ne on oppinu kuitenkin toistensa eleitä ja puuhia lukemaan vaikka Onni onkin niin hölmö ettei voi kiivetä esim sohvalle karkuun missä voisi rauhassa nukkua vaan tönöttää sitten siinä Mimmin vieressä vahtimassa ja joutuu nousemaan altapois tuon tuosta, kun toisella tuo konttausvauhti on aikas hurja tällä hetkellä.

Muutenkin tarvii kyllä todeta, että kyllä tää lapsen ja koiran kanssa oleminen ihan kokopäivä työstä käy....todellakin siis kokopäivä eli ei mitään 8-16 vaan 24h. Sitten vielä, kun on moisia ihottumia stressattavana niin höyry on todellakin välillä noussut päästä viimeisen 2 viikon aikana. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja seuraavalla kerrallahan meillä onkin sitten sen matkustamisen kokeilu edessä. Mistä tulee kyllä ihan varmana super rankka kokemus. Tuo neiti, kun ei viihdy hetkeäkään paikallaan niin millä perkuleella me saadaan se istumaan siellä koneessa. Enkä mä niin itseäni mieti, mutta kanssamatkustajilla voi olla kestämistä :) Toinen juttu on ruokailu tulevalla matkalla. Pyysin Petriä tuomaan mukanaan nyt korviketta sieltä niin nähdään syökö ja tuleeko jotain oireita. Lisäksi toi muutamia purkkiruokia, mitä Mimmi on syönyt todella huonosti. Mahtaako sitten syynä olla maku vai koostumus vai sekä että. Suuri ero tuntuu niissäkin kuitenkin olevan. Täällä 8 kk ruuassa on jo aikas paljon sattumia, kun taas jenkkiversioissa 6kk ruoka on vielä niin litkua että helpompi nauttia pullosta kuin lusikalla. Huomaa myöskin, että suosituksissa on suuria eroja esim. täällä ei suositella pinaattia ainakaan alle 1-vuotiaalle, kun taas tuolla jo 3kk ruoassa on pinaattia. Tää ruokailuhomma voi siis myöskin tuolla hotellimaailmassa osottautua melkoiseksi ongelmaksi, mutta onhan neiti silloin jo melkein 11kk joten syödään sitten jotain perunamuusia ja lihapullia.

Mutta tosiaan joo on hän melkoinen touhutoukka ja kasvanut jo niiiiiin paljon. Tää vuosi on ollut kyllä melkoinen....jonkinlainen täydellinen käännekohta tai pysäyttäjä mun elämässäni. Mä olen muuttunut ja paljon!!! Mutta kirjoitan näitä ajatuksia sitten taas joskus myöhemmin, mä luulen että tää kaikki pyörii villisti mun päässäni nyt taas kun joulu lähenee ja äidin kuolemasta tulee kuluneeksi vuosi. Mistä tulikin nyt vielä mieleeni semmoinen juttu, että lapsi todellakin kuulee kohtuun musan ja varmasti pystyy myös aistimaan missä mielentilassa äiti sillä hetkellä on jne. Ollaan jo pidempään seurailtu Mimmin reaktiota Emmerdalen tunnusmusiikkiin. Emmerdale oli siis mun äidin lempi sarja ja sairaalassa tuli ihan loppuun asti äidin kanssa sitä katsottua. Vielä silloinkin, kun äiti ei luultavastikaan enää paljoa tajunnut niin soitin tunnaria sille kovalla aina, kun sarja alkoi ja välillä luin tekstejä ääneen....välillä ihan vaan nähdäkseni saanko jonkun reaktion äidissä aikaan. Sarja muistuttaa mua aina äidistä ja usein tulee mietittyä äitiä sitä katsoessa. Kaikesta tästä johtuen mun reaktiot sarjan aikana silloin sairaalassa oli välillä tietysti aika rajuja ja Mimmi on jo silloin selkeesti huomioinu tän. Nykyään neiti oikein jähmettyy paikalleen, kun tunnari alkaa, kaikki muu siis todellakin jää esim leikki keskeytyy jne kun neiti kääntyy katsomaan televisiota. Aika hurjaa ja toisaalta kiehtovan ihmeellistä....ehkä ihan itsestäänkin pala mummoa jota Mimmi ei koskaan saanut tavata siirtyy ja elää Mimmissä.

Niin ja melkein meinas unohtua kertoa, että neiti on seissyt ilman tukea ensimmäisen kerran....jeeeee!!!

Loppuun sitten tunnelmia menneistä parista viikosta....