Harmaa maisema, harmaa mieli

Oh hoh, kuinka pitkä ja harmaa sunnuntai tää onkaan ollut. Neiti ei kääntynyt talviaikaan ihan nuin vaan, joten meillä on tänä aamuna herätty 5.30 ja puoleen päivään mennessä oltiin tehty jo vaikka ja mitä. Melkeinpä olis voinut ilta tulla siis jo monta tuntia sitten, mutta ei. Nyt neiti sitten pösööttää toisia päikkäreitä ja koska on jo näin pimeetä niin luulempa, että saan tuossa tunnin päästä repiä väkisin ylös ettei rytmit menisi täysin sekaisin. Iltakänkkistä mahdollisesti siis tiedossa, no ei voi mitään.....toivotaan, että äiteen pinna kestää. Äitiä meinaan väsyttää kans aikalailla, mutta nukkumaan en viitsi mennä koska muuten en nuku illalla vaan kukun johonkin puoleen yöhön. No täähän on nyt hyvää ja kevyttä ensimakua siihen tulevaan jenkkiläreissuun, missä tuleekin sitten hiukan suurempi aikaero vastaan.

No mulla on muutenkin ollut mieli yhtä harmaa kuin ilmakin. Väsyneenä jotenkin kaikki tuntuu raskaammalta ja kaikki arkiset askareet täydeltä puurtamiselta. Niitä olen tässä kuitenkin yrittänyt vääntää ja ajatukset on jälleen pyörineet vuoden takaisissa tapahtumissa enemmän ja vähemmän....joten se on ollut kiukkua ja surua päivä pullollaan. Vois jo loppua koko päivä!! Mä tiedän, että äiti ei varmasti haluis, että mietin niitä menneitä sairausaikoja. Ei sille vaan kuitenkaan voi mitään ja välillä ne tulee uniin asti. Olen nyt nähnyt äidistä aika montakin kertaa unta, mutta kaikki on sitä sairautta. Yhtään semmosta kauniimpaa, parempaa muistoa ei ole vielä tullut ja tuskin tuleekaan ennen kuin saan sen sairausajan jotenkin käsiteltyä ja käytyä läpi. Tai tottakai mä nyt muistan niitä kauniimpia aikoja, mutta niitä pitää muistelemalla muistella....ne ei niinkun tunge itseään mun päähäni.

Nytkin olen koko päivän miettinyt sitä päivää, kun saattohoito virallisesti alkoi. En varmasti koskaan unohda sitä päivää, vaikka sitä oli osannut odottaa niin silti se tuli kuin märkä rätti vastenkasvoja. Kuinka pahelle ne sanat tuntuikaan kuulla äidin suusta. Iloisena koitin mennä sinne Jorviin vaikka toki pelko uutisesta oli siellä takaraivossa ja kysymykseni jälkeen että mitä lääkäri oli sanonut niin tuntui, että koko maailma romahti. Äitin vastauksen kohdalla musta jotenkin tuntui, että siinä sairaala huoneessa katselin itseäni itseni ulkopuolelta ja niin sen vieläkin muistan. En näe vaan sairaalahuonetta vaan näen myös itseni seisomassa hartiat lysyssä se kukkapuska kädessä ja se itku vaan tuli vaikka kuinka yritin olla vahva ja pidätellä äidin takia. Päivämäärää en muista, eikä sillä väliä mutta jotain näitä aikoja elettiin yhtä elämäni raskaimmista viikonlopuista. Äiti yritti jotenkin vielä olla sen viikonlopun vahva ja siloin puhuttiin selväksi tulevaa.....millaiset hautajaiset, mihin haudataan, mitä elämässä tulee tapahtumaan....kuinka me pärjättäisiin oli äidin suurin huoli. Piti vannoa ja luvata, että täällä pärjätään. No juu pärjätään vaikka tässä mietinkin, että tiesiköhän äiti tuolloin kun sille sairaalareissulle lähti, että se oli viimeinen kerta kun sulki kotioven perässään. Kuiskaskohan hiljaa mielessään, että heippa ja vilkaisi paikkoja sillä silmällä. Ainakaan meistä ei kukan silloin tiennyt, että kuinka helvetillinen puolitoista kuukautta meillä oli vielä edessä. Kyllä se melkoista sen mahan kanssa silloin oli ja ne kaikki ennenaikaiset supistukset ja väsymys jne. Jälkikäteen olen todellakin ihmetellyt, että kuinka mä selvisin ja pysyin järjissäni?!