Pelinavaus

Olen alottanut tämän blogitekstin jo kymmeniä kertoja, enkä oikein tiedä mistä aloittaisin tai miksi ylipäätään rupean tätä blogia kirjoittamaan. No josko Mimmi vaikka joskus isompana eksyisi tätä lukemaan, olkoon tämä siis vähän kuin päiväkirjaa yhteisestä matkastamme tässä elämässä. Yhteinen taipaleemme tähän asti ei ole ollut kovin helppo, ainakaan minun osaltani. Pikkuneiti taisi kuitenkin kasvaa hyvin äiskän massussa vaikka en ehtinytkään kovin paljon raskauden aikana miettiä omaa hyvinvointiani. Söin huonosti, nukuin liian vähän, stressasin ja olin todella surullinen, koska äitini vakava sairaus ( umpisuolen umpilisäkkeestä lähtenyt vatsa/suolistosyöpä ) varjosti ihan kaikkea. Siitä paskasta sairaudesta ja kaikesta kurjuudesta mietin monta kertaa, että olisin voinut blogia kirjoitaakin. Olisi ollut monta kertaa asioita, mihin olisi voinut ottaa kantaa ( saattohoito, eutanasia jne ) ja purkaa vain pahaaoloaan “paperille”. En tiedä olisiko kukaan jaksanut niitä vuodatuksia lukea, mutta ehkä siitä olisi voinut jollekin vertaistukeakin olla. Ei ole kuitenkaan helppo katsoa vierestä ja koittaa tässä kotonakin välillä hoitaa läheistään joka kärsii niin fyysisesti kuin henkisestikin. Tuskaisesta vuodesta on jäänyt monet hetket pysyvästi mieleeni, eivätkä ne varmasti koskaan unohdu….hetki kun kuulee oman äitinsä sanovan ettei halua vielä kuolla, hetki kun sanotaan ettei mitään ole enää tehtävissä ja saattohoito alkaa, hetki kun pitelet viimeistä kertaa poisnukkunutta äitiäsi kädestä kiinni ja katsot sitä kuihtunutta kalpeaa olemusta ja ikävä on järisyttävän suuri vaikka tiedätkin, että nyt on kipu ja kärsimys poissa. Eihän sen elämän näin pitänyt mennä, eihän?!

Äippälomalle jäin pari viikkoa ennen kuin olisi virallisesti pitänyt, koska ennenaikaisia supistuksia oli melkein joka päivä ja söin niihin Panadolia. Päivät olivat todella pitkiä, kun heräsin aamulla töihin klo 5.00 ja työpäivän jälkeen menin aina sairaalaan äitiä katsomaan, kotona olin siis aina illalla noin klo 19-20 pintaan. Yläpaineet huiteli välillä tiesmissä ja sokerinrasitustesteihinkin jouduin, kun virtsaan ilmestyi sokereita. Stressistähän nämä kaikki varmasti johtui, mutta ei sitä kuolemaan johtavaa riutumista oikein voinut tunteettomanakaan katsella. Viimeisen kuukaudenhan äiti oli melkeinpä vihannes, eikä häneen juuri saanut enää kontaktia paitsi välillä ihan hetkellisesti. Voin kertoa, että siinä joutui itse käymään melkoisen vuoristoradan läpi….kun tajuaa että järjellinen kommunikaatio on ohi, haluaisit silti ruokkia toisen vaikka toinen ei halua syödä (olin välillä niin vihanen, että olis tehny mieli heittää ne ruokakipot seinään), haluaisi että toinen pääsisi mahdollisimman nopeasti pois ja silti itket siinä sängyn laidalla sitä tulevaa luopumista vaikka periaatteessa olet joutunut luopumaan jo kauan aikaa sitten. Muutamille ystävilleni totesinkin äidin kuoleman jälkeen, että olisin voinut käydä vielä sitä ruumistakin joka päivä kylmiössä katsomassa, se olisi ollut kuitenkin jotain konkreettista mitä koskettaa ja minua häiritsi ajatus siitä että äiti joutui ihan yksin siellä kylmiössä olemaan….vaikka eihän se sielu siellä tietenkään enää ollut, pelkkä kuori vain. Tästä syystä hautajaispäivä oli varmaankin elämäni raskain päivä tähän asti, nähdä se arkku ja kuinka se sitten lopulta lasketaan sinne maahan…se lopullisuus…

Kaikki nämä asiat pyörivät synnärilläkin mielessäni. Synnytys oli vaikea vaikka olin tietysti ajatellutkin, että se tulee sattumaan. Kaiken sen kivun keskellä kuitenkin välillä mietin, että kuinka paljon kipua ja toimenpiteitä äiti kestikään vuoden aikana ja jo ennen sitä joten eihän mulla pitäis olla mitään syytä valittaa. Mutta kyllä meinasi usko loppua kolmannen ebiduraalin jälkeen, kun kätilö totesi että nyt kohtu on 10cm auki mutta vauva ei ole vielä tarpeeksi alhaalla ja nyt ruvetaan harjoitusponnistelemaan supistusten aikana vauvaa alemmaksi. Jep, jep, helpommin sanottu kuin tehty.
Lapsivedet meni tosiaan siis kotona 00.30 ja Jorvissa olimme noin klo 8.00 aamulla. Supistuksen alkoi tasaisina puoli kolmen pintaan ja sen jälkeen en pystynyt enää nukkumaan vaan steppailin pitkin kämppää ja muutenkin pystyasennossa oli kaikista helpointa olla.
Jorvissa pääsin heti toiveideni mukaan ammeeseen, mutta se ei ollutkaan niin mukaavaa kun olin kuvitellut koska vesi ei saanutkaan olla niin kuumaa mitä olisin sen halunnut olevan. Ammeessa kuitenkin jo silloin hippasen tuntuvat selkäkivut poistuivat ja olo oli ihan ok. Kahden tunnin lilluttelun jälkeen olin kuitenkin niin jäässä, että hampaat kalisten nousin ammeesta ja oli aika siirtyä synnytyshuoneeseen. Siinä sitten harjoittelin ilokaasun ottamista ja keinuttelin kiikkustuolissa pari tuntia lämpöpussi selässäni.

Selkäkivut rupes olemaan kuitenkin sitä luokkaa, että klo 14 pintaan sain ensimmäisen ebiduraalin, minkä aikana kohtu aukenikin hyvin sinne 6-7 senttiin. Tämän jälkeen sain siis vielä 2 lisäannosta ja kello oli varmaankin sitä seiskan pintaa illalla, kun näitä kauhunhetkiä koettiin ja oli tarkoitus aloitella näitä harjoitussupistuksia. Koitin olla pystyssä ja “sängyllä” ja keinutuolissa ja missään ei ollu hyvä olla….huusin, itkin, oksensin ja rukoilin lisää ebiduraalia….tässä vaiheessa selkääni lyötiin aquarakkuloita ja alakautta budendaalipuudutusta. Rakkulat veivät kivun hetkellisesti, koska niiden laittaminen sattui ja kirveli niin paljon että huomio katosi muusta kivusta. Mikään ei kuitenkaan auttanut siihen hillittömään selkäkipuun, mikä johtui siis siitä että Mimmi oli naama selkäänipäin ja painoi näin ollen selkääni kun yritti laskeutua.

Kello kahdeksan vaihtui sitten kätilöiden vuoro, mikä oli varmaankin se mun pelastus. Tämä kohdalleni sattunut kätilö oli aivan huippu, pisti heti tuulemaan eikä juurikaan kysellyt. Tarkisti tilanteen ja totesi ettei vauva ole vielä tarpeeksi alhaalla. Sain 4 ebiduraalin pikana ja ruvettiin odottelemaan josko vauva laskeutuisi niin, että ponnistamisen voisi aloittaa. Tässä vaiheessa olin aivan poikki ja koko kroppa tärisi. Mitattiin kuumeita jne jne, mutta koska vauvalla oli kaikki hyvin niin päätettiin jatkaa. Itse olisin ollut ihan valmis lähtemään leikkaussaliin, mutta kätilö vakuutteli minut siitä, etten vielä haluaisi keisarinleikkauksesta toipumista tähän päälle. Heti, kun tunsin että ebiduraalin vaikutus rupeaa hälvenemään niin valtasi paniikki mieleni, en halunnut sitä selkäkipua takaisin. Onneksi kätilö näki tuskani ja päätti toimia ennenkuin ebiduraalin vaikutus kokonaan katoaa. Kätilö sutaisi äkkiä lisää budendaalipuudutusta ja totesi, että sitten koitetaan tosissaan ponnistaa vauvaa alaspäin kun ei se muuten laskeudu. Molemmat kätilöt siis asemiin molemmin puolin niin, että sain jalkapohjani heidän lantioitaan vasten, omista reisistä takaa kiinni ja Petri työntämässä ja tukemassa selästä ja sitten vaan hommiin….ja voi pojat siinä ponnistamisessa mä olin kuulemma täydellinen. Tein kaiken mitä ohjeita huudettiin ja ponnistin niin paljon kuin pystyin vaikka happi meinas loppua. Kätilö repi paidasta, Petri työnsi ja minä ponnistin….tää vaihe ei onneks sitten enää sattunut vaan pysty keskittymään vaan siihen ponnistamiseen ja kaikesta huolimatta jostain se sisu sitten saattaa se pieni ihminen tähän maailmaan vaan löytyi ja noin 20 minuutin ponnistamisen jälkeen Mimmi oli maailmassa. Mehän ei tiedetty kumpi sieltä tuli ja hetken aikaa kesti ennenkuin tajusin edes kysyä, että kumpiko hän on. Strategisetmitat olivat 3920 kg ja 53 cm. Siinä se pikkuinen nyytti sitten makasi rinnallani paidan sisällä tuhisemassa ja kätilö veteli samaan aikaan muutaman kerroksen tikkejä alapäähäni, kivut olivat hävinneet kuin seinään ja olin onnellinen että se oli vihdoin ohi!!

Seuraavana päivänä olo oli pirteä ja olisin ollut valmis lähtemään kotiin vaikka samantien. Mimmistä käytiin ottamassa verikokeita, koska infektioriski oli olemassa kun lapsivedet meni niin aikaisin ja lisäksi tarkistettiin sokerit ja bilirubiiniarvo.

Keskiviikkona oma olo oli sitten heikompi, takana oli melkein kaksi kokonaan valvottua vuorokautta, maito ei kunnolla noussut vaikka Mimmi imi hienolla otteella ja teki reppana kaikkensa että maitoa olisi tullut, paino laski ja tyttö muuttui keltaisemmaksi ja meikäläiseltä meinasi usko loppua. Keskiviikkona saimme onneksi perhehuoneen ja Petri pystyi jäämään avuksi sairaalaan. Kyllä niinä yksinäisinä yön tunteinakin olinkin taas jo ehtinyt miettiä, että kuinka yksinäistä ja kamalaa äidillä olikaan ollut viettää niitä kuukausia siinä samaisessa rakennuksessa vaikka silloin olin itse ajatellut, että käydäänhän me kuitenkin katsomassa. Eipä se kuitenkaan kauheesti mieltä lohduttanut, että  päivällä joku kävi katsomassa kun sitten yksin piti jäädä sinne murehtimaan.

Torstaina sitten vihdoin saimme Mimmille lisämaitoa, kun paino oli laskenut tarpeeksi ja olin joutunut jo yöllä soittamaan kelloa, että tulevat katsomaan tytön hengitystä. Neiti oli jo niin nälkäinen, että ylihengitti ja höhelsi siinä tissillä niin paljon ettei pystynyt keskittymään itse imemiseen. Torstaina oli myöskin lastenlääkärin tarkistus, missä keltaisuuden lisäksi todettiin liian löysät lonkat. Lääkärin lonkkaluennon jälkeen palasin täysin tyrmistyneenä huoneeseemme, enkä voinut enää pidätellä itkua. Samoihin aikoihin kätilöi toi myöskin paperin synnytykseni kulusta. Mimmi oli 181 syntynyt lapsi, samainen numero kuin äitini hautapaikan numero minkä minä olin muutama viikko aikaisemmin niistä monista valinnut. Sori kaverit, moni voisi ajatella että sattumaa mutta minä uskon että kaikella on tarkoituksensa….olin siis aikalailla pois tolaltani kun ihana ystäväiseni tuli käymään. Onneksi hän sai minut katsomaan asiaa niin, että tämä oli varmastikin positiivinen merkki ja äiti halusi vain kertoa, että hän tietää Mimmin tulleen tähän mailmaan. Tätä ystävää en voi koskaan kiittää tarpeeksi siitä mitä hän äidinkin eteen teki. Siinä vaiheessa, kun jo olemassa olevatkin ystävät ovat valmiita poistumaan takavasempaan kun eivät tiedä mitä sanoa jne tulee ihminen joka on valmis ystävystymään, auttamaan, kuuntelemaan ja seisomaan rinnalla pyytettömästi, tekemään loppupeleissä jopa asioita kuten syöttämään ja huolehtimaan, seisomaan sängyn reunalla silloin kun meillä omaisilla ei voimat riittäneet niin siihen kiitokseen ei vaan sanat riitä ja loppupeleissä hän oli varmasti meistä se, joka ensimmäisestä leikkauksesta asti todella tiesi mitä meillä on edessä!! KIITOS, tiedät kyllä kuka!!!

Viimein tuli sitten perjantai ja lisä maidon ansiosta paino oli kääntynyt nousuun ja bilirubiiniarvot laskuun. Lääkäri väänteli vielä lonkat uudelleen ja kirjoitti seurantalähetteen lastenkirurgille (missä olemme nyt jo käyneet ja lonkat ovat siis korjaantuneet itsestään ja nyt kunnossa, seurantaa jatketaan neuvolassa). Pääsimme vihdoin kuitenkin kotiin!!! Voi mikä ihana helpotus!!!!

Täällä sitä on nyt sitten melkein kohta 4 viikkoa harjoiteltu yhteistä arkea ja aikas kivastihan se on lähtenyt menemään. Minun luonteellani stressin aiheita löytyy tietysti joka päivälle ja vahdin lapsosta kuin haukka, mutta ehkä se siitä. Nyt kun olen päässyt vauhtiin niin josko ensi kerralla esittelisin sitten vaikka vähän Mimmin huonetta ja muita hankintoja, mitä olemme pikkuneidille tehneet. Tämä oli nyt vaan tämmöinen pelinavaus ajatuksiini ja hiukka taustaa Mimmin maailmaan tulosta. On se ihmeellisen ihana ja super pelottavaa kuinka toiseen voikin rakastua niin nopeasti ja palavasti!! Sain olla itsekin onnekas melkein 53 vuotta ja tuntea sen äidin rakkauden, nyt sitten saan itse jakaa sitä eteenpäin….jos pystyn edes puoliksi yhtä hyvään kuin oma äitini pystyi niin olen onnistunut hyvin. Mimmin näkeminen oli äidin viimeinen syy taistella, se ei valitettavasti toteutunut ja olen siitä ikuisesti katkera…hän olisi ollut maailman paras mummo ja todellakin riemuinnut kansamme tästä pienestä ihmeestä. Toivottvasti äiti kuitenkin näet sieltä jostain ja kuljet Mimmin suojelusenkelinä….niinkuin sinulla oli tapana minulle sanoa “muista enkelit ovat kanssasi”…