Kyllä jännittää!!

Hissunkissun hiljaiseloa on ollut taas täällä blogissa ja viikon verran jopa täällä pirtissä. Viime päivityksen jälkeen ollaankin taas jo lennetty Tampereella, Kouvolassa ja Hangossa. Hangossa neiti osallistui ihka ensimmäisille Rottlifen mustanruskeille pikkujouluille, missä neiti viihtyi ihan yllättävän hyvin vaikka oli paljon vieraita ihmisiä ja metelikin yltyi välillä melkoiseksi kisailuiden merkeissä.

Talviaikaankin ollaan siis päästy ja neiti nukkuu melkeinpä sinne seitsämään. :D Nyt on siis juuri hyvä aika pistää kaikki rytmit ja arkisetrutiinit uuteen uskoon. Viiden päivän päästä meikäläiset istuu meinaan Helsinki-New York lennolla ja siitä sitten kevyt 4 tunnin vaihto ja tunnin lento vielä Bostoniin. Huh, hiukan meikäläistä huimaa että mitä sitä ollaankaan taas tekemässä vaikka kyllähän immeiset lentelee tuon tuosta pienten lasten kanssa. No meikäläistä kyllä jännittää ja hirvittää, lähinnä just se että ottaako korviin ja miten me saadaan Mimmi olemaan sylissä tai siinä vauvankopassa koko tuo pitkä lento. Se tuntui niin helpolta silloin pari kuukautta sitten, kun lentoja varailtiin ja neiti istua pönötti vaan suurimman osan ajastaan paikallaan. No eipä tämä tuore äiti silloin tajunnut, että kuinka paljon sitä kehitystä ja liikettä voikaan parissa kuukaudessa pieneen ihmiseen mahtua. No varmuuden vuoksi on nyt kuitenkin siis hommattu, jos jonkinlaista nenäsumutetta ja puuduttuvaa korvatippaa jne jne. Maitoa, ruokaa ja vaippaa on myöskin melkoinen läjä raahattavaksi. Meillähän oli sitä jenkkilästä tuotuakin maitoa testattavaksi, mutta ei Mimmi oikein sitä tykännyt juoda ja hiukan erille se kyllä maistuikin. Lisäksi oli väriltään paljon ruskeampaa kuin korvike täällä Suomessa ja maisteluiden jälkeen neidillä oli joku hirmuinen kiukku illalla, joten ehkä kyseinen tuote ei muutenkaan sopinut. Huusi tosiaan varmaan 10-15 minuuttia ja mikään ei auttanut, vasta kuin laitoin lämpimään veteen ja suihkuttelin lämmintä vettä selän päälle niin rauhottui.

Kävelemään neiti ei nyt siis ilman tukea oppinut ennen kuin matka koittaa, mutta uudet talvikengät me silti käytiin tänään ostamassa. Oon tässä nyt muutaman viikon tapellut noiden Reiman talvisaappaiden kanssa ja hermo on meinannut mennä, niin hankalat sitten kuitenkin pukea pieneen jalkaan. Hiki päässä saa kääntää ja vääntää. Näille uusille kengille mun kriteerit oli, että niiden pitää olla lämpimät, tukevat ja helppot pukea jalkaan ja sitähän nää kyllä on....tuo vetoketju on kyllä ihan ykkösjuttu pukemisen kannalta!!Näillä nyt siis lähdetään maailman tuuliin...

Pottaharjoituksia ollaan myöskin nyt pari viikkoa jatkettu epäsäännöllisen säännöllisesti. Mitään stressiä ei olla siis otettu, mutta ruokailuiden jälkeen ja aamulla ja kun vaippaa on vaihdettu ollaan Mimmi potalle pistetty ja neiti on tosiaan oivaltanut homman juonen. Sanotaanko, että kakka on tullut ehkä 2-3 kertaa vaippaan näiden kahden viikon aikana, muuten tarpeet on toimitettu hienosti potalla!!!Äiskä on tietysti super ylpeä ja ihmeissään, että kuinka helposti siihen pottaan voikaan oppia. Noh eihän Mimmi nyt vielä kuitenkaan ns. kuiva ole, joten ei nyt vielä nuolaista ennenkuin tipahtaa. :D Sehän voi olla, että hotelleista ei siellä rapakon takana pottia löydy niin tämäkin homma voi mahdollisesti ottaa paljonkin takapakkia.

Kaiken kaikkiaan tunnelmat on aikas sekavat täällä tällä hetkellä, tuleva matka tietysti tosiaan mielessä ja se onkin paljon vienyt ajatuksia siitä surullisemmasta asiasta. Äidin kuolemasta tulee tosiaan viikon päästä kuluneeksi tasan vuosi. En ole täällä nyt silloin sitten haudalle kynttilää viemässä, mutta uskon että äiti ymmärtäisi. Voihan se olla, että sen kynttilän voisi sytyttää jossain siellä Bostonissakin. Tänään juuri yhdelle ystävälleni sanoin, että muistan niin sen päivän kun noin puolitoista vuotta sitten New Yorkiin viimeksi lähdettiin ja ajettiin silloin matkalla lentokentälle Jorvin sairaalan kautta. Äiti tuli meitä silloin Jorvin aulaan vastaan ja lähti siitä sitten taxilla kotiin kun me taas hurautimme lentokentälle. Nyt ei ole äiti enää saattamassa, mutta ehkä sitten jostain sieltä meidän matkassa kulkemassa sielläkin. Mun ajatukset ainakin siellä jossain ja toki haudalla aijon siis käydä ennenkuin reissuun lähdetään. Ajatellakin, että siitä tosiaan jo vuosi....niin pitkä ja silti niin lyhyt aika, niin raskasta ja silti niin ihanaa aikaa....ja kuitenkaan mä en vieläkään pysty järjellä ajattelemaan että äiti on todellakin poissa. Mä lupasin äidille silloin, että sais olla musta vielä ylpeä ja että täällä pärjätään....tänään juuri mietin, kun Mimmiä katselin että oliskohan äiti ylpeä siitä millainen äiti olen Mimmille ollut? Ehkä voin kuvitella sen lämpimän äidin halauksen, mitä ei keneltäkään muulta voi saada ympärilläni ja kuiskauksen korvaani - voi äitin Iidu, kukaan ei voisi olla tuossakaan parempi kuin sinä!! Ehkä, jos oikein kuvittelen....niinhän äidilläni oli tapana tehdä, kun epäilin itseäni. Voi hitto kuinka ISO ikävä sitä onkaan, kun oikein rupesin taas miettimään!!

Nyt se muskarilainen saapuukin ja saa ison ISON rutistuksen!!

Kohtako meillä on jo taapero? :)

Nää päivät tuntuu taas vaan katoavan johonkin, ei ymmärrä!!! Kovin on mietteet jo siellä tulevassa matkassa ja et mitenköhän sekin menee. Melkoset kauhuskenaariot oon saanu jo itselleni luotua, kuinkas muutenkaan. Enhän mä nyt pystyis olemaan tämmöistä asiaa etukäteen stressaamatta. Huonosti on taas muutamana yönä Mimmiäkin nukuttuna tai neiti ollut sitä mieltä, että vähempikin yöuni riittäis. Itselläni taas aamuyöstä nuo asiat juoksee niin vinhaa vauhtia päässä, että ihan turha kuvitella klo 6.00 pidemmälle nukkuvansa. Muutamana aamuna olen nyt sitten lähtenyt uimaan....melkosia vaan ne eläkeläisetkin siellä hallilla. Ei ihan aina meinaa hermo kestää niitä niiden kälätyssessioita ja hyvä, kun mahtuu välistä uimaan. No eilen aamulla mun päivän pelasti täydellisesti isänsä kanssa uimaan tullut kehitysvammainen poika, siis se riemu kun hän pääsi sinne veteen!! Se oli jotain aivan ihanaa katseltavaa, kuinka pieneen joku voikin olla niin onnellinen. Pisti taas mietityttämään itsensä suhtautuminen tiettyihin asioihin. Täytyy kyllä samaan hengenvetoon todeta, että välillä on kauheen raskasta pysähtyä näkemään asioita. Olis kauheen helppo kulkea vaan siinä omassa vaaleanpunaisessa pumpulipilvessä laput silmillä ja olla juuri eteensä näkemättä. Tuntuu meinaan, että näen ainakin kerran päivässä nykyään jotain mikä saa mut miettimään tätä elämää ja sit se hillitön ajatusmyrsky ja prosessointi mun pienessä päässäni et miks tää herättää mussa näitä tunteita ja mikä niiden tarkoitus on jne jne. Se on semmoinen villi oravanpyörä, mitä ei vaan voi pysäyttää.

Eilen oli myöskin neuvolapäivä ja tässä neuvolatädin kommentit Mimmistä: Iloinen ja aktivinen kaveri. Juttelee kovasti. Seisoo tukien ja ottaa sivuaskeleita. Hienosti kasvaa ja kehittyy. Vaaka ei vieläkään näyttänyt 10 kiloa vaan jäi hieman alle ja pituutta 74cm. Näyttäisi siis siltä, että voisi vielä jopa mahtua siihen Finskin vauvakoppaan mikä meille on siis varattuna. :) Silmänaluset Mimmillä on nyt hieman välillä punoittanut, joten niitä nyt seuraillaan ja rasvaillaan. Mennään sitten vielä ennen matkaa näyttämään, jos ei meinaa mennä ohi. Tuli tässä heti mieleen, että se vaippa-alueella ollut ihottuma on siis selätetty ja luultavasti oli sitä hiivaa kun sillä hiivarasvalla ohi meni. Tosin olihan siinä jotain vaikuttavaa ainetta myöskin bakteereihin, joten täysin varma ei voi olla. Neuvolassa keskusteltiin myös pitkään influenssarokotteen ottamisesta nyt kun sinne reissuun lähdetään ja päädyttiin nyt sitten rokote Mimmille ottamaan ja se eilen siinä samassa neidille annettiin. Paras suoja kuulemma olisi, että koko perhe rokotettaisiin, joten eiköhän mekin nyt sitten ne rokotteet huomenna Mimmin takia haeta vaikka ei olla kyllä koskaan otettu, eikä kyseistä tautia sairasteltu. Näyttäisi siltä, ettei Mimmi ainakaan rokotteesta mitään oireita saanut....hieman ehkä känäisempi kuin yleensä mutta ei lämpöä tai muuta mitään semmoista.

Citymarketin mainoksesta bongasin neidille uuden lelun ja se haettiin eilen samaisella neuvolareissulla. Brion ihana kävelyvaunu on juuri nyt oiva menopeli, kun eteenpäin ei vielä ilman tukea uskalla mennä. Mimmi hiffas heti homman juonen ja on tykännyt kovasti, kyllä vaan naurattaa ja vauhtia piisaa. Neuvolassa meille eilen sanottiin, että tammikuussa sitten seuraavan kerran ja sitten teillä ei enää ole vauvaa, huuuuiiiiiii!!Niin se vuosi on sitten kohta vierähtänyt ja meidän pikkuvauva kasvanut aika isoksi taaperoksi. Mihin se vuosi menikin?! No on tässä koitettu miettiä ihan joka hetkestä vaikka ei mulla nyt olekaan Mimmistä juuri sellaista vauvakuvaa, kun nyt haluaisin ottaa jne jne :D Kaikesta huolimatta ja raskaista lähtökohdista ponnistaen me ollaan kuitenkin selvitty hyvin. Uskallanko mä sanoa sen ääneen? No eihän sitä aikaa multa kukaan enää pois voi ottaa, joten uskallan sanoa. Välillä musta tuntuu, et tää arki puuduttaa kun tää on niin yks toikkoista ja musta tuntuu et pitäis päästä vaikka valokuvaamaan johonkin myrskyävälle merelle niin tietäis taas olevansa elossa ja sitten heti tuon ajatuksen jälkeen ääni mun sisälläni sanoo, että hei vähän aikaa sitten sä toivoit, että kaikki olis vaan hetken hyvin ja sais nauttia siitä tavallisesta arjesta!! Sitä mä olen nyt saanut ja toivon, että se kaikista mun hetkellisistä hairahduksista ja pohdinnoista huolimatta jatkuu juuri sellaisena yksitoikkoisena arkena. Äiti aina opetti, että jos ei ole onnea rahassa niin rakkaudessa. Lucky me!!

Juha Tapiota lainaten...

Mutten mitään, en ketään
alla ikivanhan auringon
en mitään, en ketään
enemmän kuin sua

Onni ja potta

Hi hi hiii, otsikko saattaa taktikoidusti johtaa teidät harhateille eli siis semmoinen myyvä 7 päivää otsikko. :)
Ihan oikeestikin noihin molempiin on kuitenkin syynsä, että miksi ovat siis otsikossa. Onni on ollut Mimmulin kanssa tänä aamuna taas niin ihana ja varovaisesti molemmilla on jopa semmoisia pieniä eleitä, että hei voitaisko leikkiä yhdessä. Tosi tarkkana saa edelleen olla, koska jos Onni innostuu niin se ei osaa varoa Mimmiä ja myöskin toisinpäin koska Mimmi ei yhtään varo Onnia vaan kiipeää vaikka yli jos Onni makaa juuri sillä kulkureitillä mikä Mimmilläkin oli mielessä. Tänään Onni kuitenkin ensimmäistä kertaa meni ihan itse Mimmin taputeltavaksi ja kääntyi jopa selälleen, aaaawwwwww!!!!! Ihana Onni, ehkä niistä vielä joku päivä tulee maailman parhaat ystävät?! Onni ei edelleenkää tykkää siitä, jos Mimmi koskee päähän ja ihmekös tuo koska pienet sormet ovat niin nopiat ja eksyvät silmiin jne ja korvista olisi myöskin kiva hieman kiskoa. Tässä asiassa ollaan koitettu olla hyvin johdonmukaisia ja tarkkoja. Olemme tietysti siis kieltäneet Mimmiä tekemästä näin ja näyttäneet esimerkkiä kuinka Onnia silitetään nätisti.

Tässä tämä aaaaawwwww-hetki :)....

Sitten aiheeseen potta!!! Ei ehkä suuri askel maailmalle, mutta iso askel Mimmille.....ihka ensimmäinen pisu pottaan, wuhuuuuu!!! Kumpsut toi viime vkonloppuna hienon pinkin Baby Bjönin potan, missä on siis kunnon selkänojakin. Hieman potta tuntuu kuitenkin isolta vielä, eikä neiti siinä oikein mielellään viihdy. Muutaman kerran ollaan kuitenkin kokeiltu ja tänä aamuna keksin Mimmin niin rakastamasta hammastahnatuubista hieman neidille tekemistä niin johan jaksoi hetken istua ja sitten se pisukin tuli. Mitenkään säännöllistä tää meidän pottailu ei vielä ole, mutta pikkuhiljaa reenaillaan.

Eilen vietettiin tietysti myöskin Mimmin iskän ensimmäistä isänpäivää. Rennoissa tunnelmissa meni tai iskälle annettiin muutaman muun lahjan lisäksi lahjaksi omaaaikaa, joten kultsi säbäili turnauksen merkeissä puoli päivää ja sitten syötiin yhdessä päivällistä. Ei siis mitään ihmeellistä, mennään sitten joku päivä tässä paremmin syömään. Yhdellä lahjalla laitettiin myöskin hyvä kiertämään ja meidän iskä siis osallistui uuden lastensairaalan talkoisiin. Ehkä näillä pienillä puroilla nyt sitten saadaan se kipeästi tarvittu uusi sairaala pystyyn vaikka mun yleinen mielipidehän on se, että on kerrassaan pöyristyttävää ettei tällä valtiolla ole rahaa rakennuttaa sitä sairaalaa ihan kokonaan valtion pussista!!! Sitä vartenhan niitä veroja piruvie maksetaan ja juu olisin samaa mieltä vaikkei meiltä lasta löytyisikään!! Ehkä tässä pian ollaan terveydenhuollon ja koulujärjestelmän kanssa samassa mallissa kuin jenkeissäkin....huoh!!

Tällä viikolla meillä onkin taas neuvolakin, joten myöhemmin sitten lisää neidin kehityksestä ja kasvusta. Muutenkin aikas vauhdikas viikko muskarin, lorutuokion, vauvauinnin, kyläilyjen ja reissujen merkeissä.

Pyhät oli ja meni

Sinne ne pyhät sitten hupsahti ja lauantaina meillä olikin melkoisen touhukas päivä. Aamulla aloteltiin vauvauinnin kuvauksista, missä neiti sukelsi niin hienosti. Toivottavasti saataisiin veden alta otetut kuvat pian, ainakin hienoilta näyttivät siinä kameran ruudulla. Seuraavaksi ohjelmassa oli siivousta ja noissa kotitöissähän Mimmi on kova äitiä jo auttamaan. Välillä kyllä tuntuu, että touhu menee siihen että neiti ehtii siinä sivussa myös toteuttamaan itseään ja siivouksen voi melkeinpä aloittaa alusta kun on mielestään päässyt loppuun. Mimmi on nyt oppinut avaamaan laatikot ja selvästi bongannut ne mieleisimmät laatikot tai siis mieluisimman sisällön ja tällä hetkellä se on ehdottomasti laatikko missä säilytetään lautasliinoja. Niitä kun on jostain kumman syystä päässyt kertymään satoja kappaleita ja kymmeniä erilaisia kuoseja jne niin Mimmin mielestä ne on niin kivoja ja ihmeellisen ihania leviteltäviä. Jeps, tarvii ilmeisemminkin hommata jotain millä laatikot pysyisivät edelleen kiinni.

No juu, sitten oli vuorossa se päivän paskin osuus eli haudalla käynti. Olen tosiaan vältellyt sitä puuhaa nyt monta kuukautta, koska siellä tulee aina niin paha mieli. Sain nyt kuitenkin mentyä ja vietyä kanervia jne. Paljon tuntui olevan ihmisiä liikenteessä siis siellä hautausmaalla ja jäin miettimään, että kuinka monta tarinaa ja elettyä elämää sinnekin mahtuu. Tajusin tässä juuri, että viime vuonna viime sunnuntai oli se päivä kun äiti oli viimeisen kerran sillain jotenkin kunnolla järjissään ja pystyttiin jostain vielä keskustelemaan. Muistan kuinka silloin lähdettiin terkkarilta ja totesin miehelleni, että voi vitsi kuinka hienoo olis jos tämmösiä päiviä olis vielä edes viikon. No eipä ollu ja kaipa ne olis osannu hyvässä saattohoidossa myös kertoa meille läheisille, että nyt lääkitys kovenee niin että todellisuus rupee menemään ja pikku hiljaa jalat alta jne. Katselin tässä juuri jotain ohjelmaa Tanskalaisesta saattohoitokodista, missä asiat tuntuivat onneksi olevan hiukan toisin....hienoa että edes jossain!! Tuntuu kai kaikista raskaimmalle miettiä juuri tätä aikaa, koska tällöinhän äiti jo niin sanotusti poistui ja eutanasia olisi todella ollut kaikkien kannalta ihanteellisin vaihtoehto. Itse kuolinpäivähän oli sitten jo pelkästään helpotus, kun se kuivutusprosessi vihdoin saatiin vähän yli kuukaudessa tehtyä.....siis ihan älytön aika ja eihän sen kuulemma niin pitkään olisikaan pitänyt kestää, mutta äidillä oli vielä vahva viiskymppisen sydän. Kyllähän sen sitten tiesi, kun pissakatetri meni tukkoon ja sakka oli jo niin paksua ja kaikki otettiin pois, että nyt ollaan lähellä. Siitäkin vielä kuitenkin 3 päivää se sydän löi vaikka hengityksestäkin huomas miten se vaikeutui ja silloin perjantaina sanoinkin jo lähtiessäni, että nyt olis aika äidinkin palata kotiin ja jättää tää elämä täällä ja nyt. Voi jeesus, että ne oli pitkiä päiviä ja ennen kaikkea pitkiä öitä odottaa että milloin se puhelin soi ja se viimeinen viesti saapuu. Olisin mä toisaalta halunnut olla paikalla, kun se viimeinen henkäys on mennyt mutta en mä sen mahan kanssa millään jaksanut nuokkua öitäkin siellä terkkarin sohvalla. Vai olisinko, olinko vaan liian heikko ja annoin liian helpolla periksi itselleni?!

No nyt mä eksyin taas pohtimaan niitä menneitä vaikka ajatus oli yrittää pysyä iloisemmassa. Illalla tosiaan sitten Mimmin kummien kanssa juhlittiin hieman neidin ensimmäistä Halloweeniä. Isänsä oli tuonnut sen super söpön leppäkerttuasun Bostonista, mutta enhän mä ehtinyt silloin illalla koko setistä kuvaa ottamaan. Sunnuntain puolella sitten kuitenkin neiti posetti äiskälle pikku kurpitsansa kanssa ja voi, että oli taas toisella hauskaa. Pienelle voi tuommoinen pieni kurpitsakin olla sitten niin ihmeellisen ihana asia!! Juuri ne tuolta isänsä kanssa heräili ja nyt mua vastapäätä istuu oikein itse aurinko. Voi tuota valloittavaa hymyä....I love it!!

tässä tämän aamun hymyä!!

Harmaa maisema, harmaa mieli

Oh hoh, kuinka pitkä ja harmaa sunnuntai tää onkaan ollut. Neiti ei kääntynyt talviaikaan ihan nuin vaan, joten meillä on tänä aamuna herätty 5.30 ja puoleen päivään mennessä oltiin tehty jo vaikka ja mitä. Melkeinpä olis voinut ilta tulla siis jo monta tuntia sitten, mutta ei. Nyt neiti sitten pösööttää toisia päikkäreitä ja koska on jo näin pimeetä niin luulempa, että saan tuossa tunnin päästä repiä väkisin ylös ettei rytmit menisi täysin sekaisin. Iltakänkkistä mahdollisesti siis tiedossa, no ei voi mitään.....toivotaan, että äiteen pinna kestää. Äitiä meinaan väsyttää kans aikalailla, mutta nukkumaan en viitsi mennä koska muuten en nuku illalla vaan kukun johonkin puoleen yöhön. No täähän on nyt hyvää ja kevyttä ensimakua siihen tulevaan jenkkiläreissuun, missä tuleekin sitten hiukan suurempi aikaero vastaan.

No mulla on muutenkin ollut mieli yhtä harmaa kuin ilmakin. Väsyneenä jotenkin kaikki tuntuu raskaammalta ja kaikki arkiset askareet täydeltä puurtamiselta. Niitä olen tässä kuitenkin yrittänyt vääntää ja ajatukset on jälleen pyörineet vuoden takaisissa tapahtumissa enemmän ja vähemmän....joten se on ollut kiukkua ja surua päivä pullollaan. Vois jo loppua koko päivä!! Mä tiedän, että äiti ei varmasti haluis, että mietin niitä menneitä sairausaikoja. Ei sille vaan kuitenkaan voi mitään ja välillä ne tulee uniin asti. Olen nyt nähnyt äidistä aika montakin kertaa unta, mutta kaikki on sitä sairautta. Yhtään semmosta kauniimpaa, parempaa muistoa ei ole vielä tullut ja tuskin tuleekaan ennen kuin saan sen sairausajan jotenkin käsiteltyä ja käytyä läpi. Tai tottakai mä nyt muistan niitä kauniimpia aikoja, mutta niitä pitää muistelemalla muistella....ne ei niinkun tunge itseään mun päähäni.

Nytkin olen koko päivän miettinyt sitä päivää, kun saattohoito virallisesti alkoi. En varmasti koskaan unohda sitä päivää, vaikka sitä oli osannut odottaa niin silti se tuli kuin märkä rätti vastenkasvoja. Kuinka pahelle ne sanat tuntuikaan kuulla äidin suusta. Iloisena koitin mennä sinne Jorviin vaikka toki pelko uutisesta oli siellä takaraivossa ja kysymykseni jälkeen että mitä lääkäri oli sanonut niin tuntui, että koko maailma romahti. Äitin vastauksen kohdalla musta jotenkin tuntui, että siinä sairaala huoneessa katselin itseäni itseni ulkopuolelta ja niin sen vieläkin muistan. En näe vaan sairaalahuonetta vaan näen myös itseni seisomassa hartiat lysyssä se kukkapuska kädessä ja se itku vaan tuli vaikka kuinka yritin olla vahva ja pidätellä äidin takia. Päivämäärää en muista, eikä sillä väliä mutta jotain näitä aikoja elettiin yhtä elämäni raskaimmista viikonlopuista. Äiti yritti jotenkin vielä olla sen viikonlopun vahva ja siloin puhuttiin selväksi tulevaa.....millaiset hautajaiset, mihin haudataan, mitä elämässä tulee tapahtumaan....kuinka me pärjättäisiin oli äidin suurin huoli. Piti vannoa ja luvata, että täällä pärjätään. No juu pärjätään vaikka tässä mietinkin, että tiesiköhän äiti tuolloin kun sille sairaalareissulle lähti, että se oli viimeinen kerta kun sulki kotioven perässään. Kuiskaskohan hiljaa mielessään, että heippa ja vilkaisi paikkoja sillä silmällä. Ainakaan meistä ei kukan silloin tiennyt, että kuinka helvetillinen puolitoista kuukautta meillä oli vielä edessä. Kyllä se melkoista sen mahan kanssa silloin oli ja ne kaikki ennenaikaiset supistukset ja väsymys jne. Jälkikäteen olen todellakin ihmetellyt, että kuinka mä selvisin ja pysyin järjissäni?!

Elämisen arvoista

Välillä tulee se hetki, kun tekisi mieli rutistaa rikki. Pysäyttää kello ja jäädä juuri siihen hetkeen. Äsken koin sellaisen ja ihan tässä arjen keskellä....ajatella!! Kysymättäkin on kai selvää, että se juttu liittyy jotenkin Mimmiin. :) Syötiin, minä omaani ja Mimmi syöttötuolissa maissinaksuja. Sitten se pieni käsi takertuu paitaani ja vetää luokseen halattavaksi ja märkä maissinaksuinen pusu poskelle. Kyllä tekee todellakin tästä elämästä elämisen arvoisen!!! Kunpa tuonkin hetken, sen lämpimän läikähdyksen tuolla jossain sisällä saisi tallennuttua tuonne jonnekin muistin syövereihin niin ettei koskaan milloinkaan unohtaisi. Ja sitten se hymy, tuon pienen lapsen hymy....niin aito ja valloittava!! Olen niin myyty, voikun elämä kohtelisi hyvin tuota pientä. Niin paljon kun mahtuu surua ja murhettakin tähän elämään. Ja niin se valitettavasti menee, että jokainen hyvä hetki muistuttaa mua surusta....missään ei ole semmoista hopeista reunusta kruunaamassa vaan se surun varjo. Nytkin Mimmi tuossa häärää, mansikka-pyjamassaan ja mun ainoa ajatus on, että voikun äiti olis nähnyt!! Niin paljon olisi jo kerrottavaa, monta juttua naurettavana ja kenelläppä muulle kuin äidille olisin tänäänkin ensimmäisenä kertonu, että hei et ikinä arvaa mitä Mimmi teki. Nyt mä kerron sitten sen täällä, kirjoitan muistiin ja toivon, etten koskaan unohda. Ehkä se joskus muistona sitten saa sen ansaitsemansa hopeisen reunuksen.

Mimmi täytti tällä viikolla 9 kk, aika menee hurjaa vauhtia. Mitään suurempia kehitysjuttuja ei ole nyt kai tapahtunut. Kauheesti ollaan kuulevinamme et hei se sano sitä ja tätä tai ainakin yritti. Eikös se niin mene, että sitä kuulee mitä haluaa?! :) Vielä siis jännitetään sitä ensimmäistä ihan oikeaa sanaa, että mikä se sitten tulisikaan olemaan? Jännää!!

Muuten meillä on ollut nyt pari päivää kiireistä, ollaan nimittäin tehty joulukorttimalleja....juu ei mitään askartelupaskartelua vaan Mimmi mallina ja äiti kameran takana. Saatte kohta pienen maistiaisen. Voi vitsi kuinka kivaa meillä onkaan ollut. Söpistelyä niinku isolla S:llä. Mimmi on nauttinut nakkeilusta pehmeällä lampaantaljalla, hoooo-huokaukset kimaltelevista palloista, pienten sormien rapistelu lahjapapereissa ja keinuntaa keinuporolla. Keinuporolla menee jo yksin niin hienosti!! Mutta sieltä se Mimmin ihan ensimmäinen joulu saapuu, Mimmi ei varmasti tule sitä muistamaan mutta äiti koittaa imeä jokaisen hetken itseensä. Toivottavasti muutama kuvakin säilyisi noista monista. Tämä päivä, nämä hetket, nämä kuvat ovat jotain....niin kai ne on niitä elämän pieniä iloja.

Touhutoukka

Kyllä se taas aika vierähtikin edellisestä postauksesta tai avautuminenhan se tais enempi olla. No joo siihen voin palata sen verran, että ei tiennyt sitten Pikku Jätin ihotautilääkärikään vaan apu tuli sitten vasta neuvolatätiltä puhelimitse ja sitä hiivaahan se nyt sitten ilmeisemmin oli mitä aluksi itsekin epäilin ja minkä kaksi ekaa lääkäriä tyrmäsivät. On tää melkosta ja mun luotto ainakin mennyt noihin lääkäreihin täysin!! No iho näyttää nyt siis paljon paremmalta ja kaikki ihottuma melkein poissa, saa nähdä mitä sitten tapahtuu kun kuuri loppuu. Olen tässä pääni puhki miettinyt, että voiko johtua jostain ruoasta jos hiivaa. Tiedän, että esim koirille voi runsaasta porkkanan syönnistä tulla hiivaa kun on niin makiaa. Mimmihän on syönyt paljon porkkanapohjaista sapuskaa, koska peruna suurina määrinä on aiheuttanut vielä vatsanväänteitä. No toivotaan parasta, että se nyt menis kokonaan ohi. Talkkia olen nyt myös miettinyt, että käyttääkö vai ei....tähän asti on pitänyt ihon pehmeänä ja hyvänä mutta toisten mielestä antaa kuulemma hyvän kasvualusta hiivalle. Vaippamerkki on myös ollut pohdinnassa ja Muumia ollaan nyt käytetty koko tämä ihottuma-aika, että näkis voiko olla siitä. Niin ja siihen vieroituskorvikkeeseen siirtyminen on nyt myöskin jäissä, jos se onkin osasyyllinen.

Mimmin iskä oli tosiaan siis taas reissussa ja me majailtiin Tampesterissa. Olihan se melkoista rumbaa ja jos silloin olis ehtinyt ja jaksanut kirjoittaa niin melkoista avautumista olisi ollut luettavissa. Mimmi on ollut nyt hyvin kiinnostunut Onnista eli meidän melkein 5 vuotiaasta Rottweilerista ja niiden vahtimisessa onkin ollut sitten täysi työ. Mimmi ei tietenkään osaa vielä varoa ja voi lättästä sormensa vaikka toisen silmään niin tarkkana saa olla. Aikas kivasti ne on oppinu kuitenkin toistensa eleitä ja puuhia lukemaan vaikka Onni onkin niin hölmö ettei voi kiivetä esim sohvalle karkuun missä voisi rauhassa nukkua vaan tönöttää sitten siinä Mimmin vieressä vahtimassa ja joutuu nousemaan altapois tuon tuosta, kun toisella tuo konttausvauhti on aikas hurja tällä hetkellä.

Muutenkin tarvii kyllä todeta, että kyllä tää lapsen ja koiran kanssa oleminen ihan kokopäivä työstä käy....todellakin siis kokopäivä eli ei mitään 8-16 vaan 24h. Sitten vielä, kun on moisia ihottumia stressattavana niin höyry on todellakin välillä noussut päästä viimeisen 2 viikon aikana. Siitäkin kuitenkin selvittiin ja seuraavalla kerrallahan meillä onkin sitten sen matkustamisen kokeilu edessä. Mistä tulee kyllä ihan varmana super rankka kokemus. Tuo neiti, kun ei viihdy hetkeäkään paikallaan niin millä perkuleella me saadaan se istumaan siellä koneessa. Enkä mä niin itseäni mieti, mutta kanssamatkustajilla voi olla kestämistä :) Toinen juttu on ruokailu tulevalla matkalla. Pyysin Petriä tuomaan mukanaan nyt korviketta sieltä niin nähdään syökö ja tuleeko jotain oireita. Lisäksi toi muutamia purkkiruokia, mitä Mimmi on syönyt todella huonosti. Mahtaako sitten syynä olla maku vai koostumus vai sekä että. Suuri ero tuntuu niissäkin kuitenkin olevan. Täällä 8 kk ruuassa on jo aikas paljon sattumia, kun taas jenkkiversioissa 6kk ruoka on vielä niin litkua että helpompi nauttia pullosta kuin lusikalla. Huomaa myöskin, että suosituksissa on suuria eroja esim. täällä ei suositella pinaattia ainakaan alle 1-vuotiaalle, kun taas tuolla jo 3kk ruoassa on pinaattia. Tää ruokailuhomma voi siis myöskin tuolla hotellimaailmassa osottautua melkoiseksi ongelmaksi, mutta onhan neiti silloin jo melkein 11kk joten syödään sitten jotain perunamuusia ja lihapullia.

Mutta tosiaan joo on hän melkoinen touhutoukka ja kasvanut jo niiiiiin paljon. Tää vuosi on ollut kyllä melkoinen....jonkinlainen täydellinen käännekohta tai pysäyttäjä mun elämässäni. Mä olen muuttunut ja paljon!!! Mutta kirjoitan näitä ajatuksia sitten taas joskus myöhemmin, mä luulen että tää kaikki pyörii villisti mun päässäni nyt taas kun joulu lähenee ja äidin kuolemasta tulee kuluneeksi vuosi. Mistä tulikin nyt vielä mieleeni semmoinen juttu, että lapsi todellakin kuulee kohtuun musan ja varmasti pystyy myös aistimaan missä mielentilassa äiti sillä hetkellä on jne. Ollaan jo pidempään seurailtu Mimmin reaktiota Emmerdalen tunnusmusiikkiin. Emmerdale oli siis mun äidin lempi sarja ja sairaalassa tuli ihan loppuun asti äidin kanssa sitä katsottua. Vielä silloinkin, kun äiti ei luultavastikaan enää paljoa tajunnut niin soitin tunnaria sille kovalla aina, kun sarja alkoi ja välillä luin tekstejä ääneen....välillä ihan vaan nähdäkseni saanko jonkun reaktion äidissä aikaan. Sarja muistuttaa mua aina äidistä ja usein tulee mietittyä äitiä sitä katsoessa. Kaikesta tästä johtuen mun reaktiot sarjan aikana silloin sairaalassa oli välillä tietysti aika rajuja ja Mimmi on jo silloin selkeesti huomioinu tän. Nykyään neiti oikein jähmettyy paikalleen, kun tunnari alkaa, kaikki muu siis todellakin jää esim leikki keskeytyy jne kun neiti kääntyy katsomaan televisiota. Aika hurjaa ja toisaalta kiehtovan ihmeellistä....ehkä ihan itsestäänkin pala mummoa jota Mimmi ei koskaan saanut tavata siirtyy ja elää Mimmissä.

Niin ja melkein meinas unohtua kertoa, että neiti on seissyt ilman tukea ensimmäisen kerran....jeeeee!!!

Loppuun sitten tunnelmia menneistä parista viikosta....

Ihan pikku avautuminen...

Nyt on niinku ihan pakko PAKKO avautua!!! Mimmille tuli vaippaihottumaa tossa noin puoltoista viikkoa sitten ja se on hyvin ärtyneen näköinen ja pahentunut vaikka ollaan kaikkia kikkakolmosia kokeiltu ilmakylvyistä erilaisiin rasvoihin jne. Viikonloppu oltiin siis Hangossa ja koska isäntä lähtee taas rapakon taakse tällä viikolla niin mulla oli tietysti huoli kova ja tarve saada neiti lääkäriin ennen tätä. Ajattelin siis eilen, kun kotiuduttiin että mennäänpäs nopsasti käymään tossa terkkarin päivystyksessä jollei siellä ole jonoa. No meidän edellä oli vain yksi lapsiperhe, mutta lääkäri jouduimme odottamaan noin puoltoista tuntia. Juu kyllähän siellä lukee, että samainen ja se ainoa yksi päivystävä lääkäri hoitaa myös seuranta potilaat ja vuodeosastopotilaat. Ihan kovin vaikea mun on uskoa, että oli sitä aikaa ainakaan siellä vuodeosastolla. Sen verran monta kuukautta siellä tuli äidin kanssa vähän yli vuoden aikana erinäisissä jaksoissa vietettyä ja tuona aikana en kertaakaan nähnyt siellä viikonloppuna lääkäriä. Tokkuraan siellä kyllä saatiin potilas kovin nopeasti, että pysyisi sängyssään eikä olisi niin paljon hommia ja huolehtimista. Vaippoihin siellä sai tarpeensa tehdä, vaikka siitä tokkurastaan vielä pystyi vessaan pyytämään....mitä sitä nyt auttaman ja nostamaan jne kun helpommallakin voi päästä!! Ai, että mä olen siis tän eilisen käynnin takia niin raivoissani näistä kaikista vanhoistakin jutuista....että räjähdän kohta!!! Mä en yhtään ihmettele, että lehdestä saa lukea kun vanhus unohdettu vessaan muutamaksi tunniksi. Sinne ne ihmiset jätetään huoneisiin jonkun napin taakse saatana mitä ei ehkä pysty enää painamaan tai ei näe painaa tai jotain. Siellä voi sitten seistä housut kintuissa sänkyyn kiinni jäänneenä vaikka kuinka ja kauan ja pissakatetrit voi repeytyä irti jne....niitäkin lähdettiin Helsinkiin korjaamaan ja vaikkei talosta löytyis yhtään ihmistä kuka osais moisia vaihtaa niin voihan sinne terkkariin silti siirtää, kun kuoleehan se kuitenkin niin mitäs sillä on väliä?! Suoneen ei saada tippaa edes laitettua paitsi tilaamalla yölläkin ampulanssimiehet sitä laittamaan....sekin on varmasti todella halpaa?! Siis kyllä mua ihmetyttää

ja sitten taas tähän Mimmi juttuun niin juu sitten, kun kolmas potilas tuli jonoon niin hoitaja kävi jossain lääkärille ilmeisesti jotain sanomassa koska sitten ruvettiin jonoa purkamaan. Mimmi, kun vietiin ja otettiin vaippa pois niin lääkäri meidän selän takaa katsoi ja totes että vaippaihottumaa ja oli tyyliin sillain että hoh hoijaa....tulitte sitten tänne päivystykseen aikaani tuhlaamaan!! No juu eihän se hänen lapsensa iholla se ihottuma ole. Kyllä mua KUMMASTUTTAA tän sairaanhoidon taso, varsinkin noissa terkkareissa. Sitten ihan ku olis arvalla heittäny ne hoito-ohjeet ja määräs varmaan sen antibioottikuurinkin ihan vaan mun mielenrauhakseni. Sitten, kun olin huolissani että voinko aloittaa kuurin eilen illalla Mimmille että mitäs jos onkin allerginen kun ei ole ennen saanut. Totes lääkäri mulle, että no eipä ne lapset yleensä tälle allergisia ole. Siis whaaaat ja mitä vähättelyä!!!

Jätin kuurit eilen aloittamatta ja tänään kiikutin Mimmin Pikku Jättiin ihotautilääkärille niin, että heilahti. Siellä lääkäri oli KAUHUISSAAN tästä määrätystä antibioottikuurista ja kysy heti, että et kai ole aloittanut. Totesin, että en ole koska epäilen että iholla on hiivaa. No siltä se ei kuulemma näytä, mutta Pikku Jätistä saatiin täysin eri hoito-ohjeet sekä lääkesalvat. Siis miten voi olla noin iso ero??? Eihän tämäkään ole sanottua, että auttaa ja on oikeet ohjeet.....samalla en kuitenkaan voi olla miettimättä, että kuinkakohan monia turhia antibioottikuureja lapset syökään noiden terkkarilääkäreiden takia?! Joo tiedän, ei sais yleistää mutta en mä tuolta terkkarista kyllä kovin montaa kertaa hyvää palvelua ole saanut niin, että saanen kai ihmetellä!!! Niin ja pahoittelut ihan kaikista kirjotusvirheistä jne, en viitsi edes lukea kirjoitustani enää uudelleen ja ruveta miettimään että voinko kirjoittaa tai pitäiskö sensuroida....siinä se on nyt ihan täytenä paatoksena ja monta puolustelevaa kommenttia voi löytyä kuinka terkkarissa tehdään parhaansa niissä rajoissa mitä on annettu jne.....juu voi olla, mutta mun saamani ja katselemani toiminta ns hoito on ollut kyllä pääosin ala-arvoista sanokaa mitä sanotte!! Ja juu sehän on VAAN sen henkilökunnan työtä, että eihän sitä jokaista potilasta voi sydämenasiakseen ottaa....no ehkä kandee miettiä et mitä jos siinä olis sun oma lapsi tai mitäs jos itse makaisit niissä vaipoissa siinä sängyssä.

Muuten meillä on ainakin tällä hetkellä kaikki hyvin...