suloisen katkeraa

Ompas ollut tunteikas päivä tämä äitienpäivä. Toisaalta olen nauttinut siitä ja toki tuo kultsi Mimmin kanssa on yrittänyt tehdä siitä mahdollisimman mukavan ja ikimuistoisen. Ikuisesti se tulee tosiaan muistoihini piirtymäänkin, koska se kolikon toinen puoli on tietysti se, että tämä on ensimmäinen äitienpäivä ilman omaa äitiäni. Voi luoja kuinka onkaan ikävä!! Tuntuu että tää kevät on mennyt täysin sumussa ja monta kertaa olen miettinyt kuten vappuna ja pääsiäisenä että mitäköhän sitä viime vuonna teki samaan aikaan....ei ole mitään käsitystä. Viime vuoden äitienpäivästä on kuitenkin selkeä muistikuva, se vietettiin Jorvissa. Taisi olla niin, että sillä reissulla vielä mietittiin mahdollisuuksia laittaa äidille avanne, jotta ei tarvitsisi koko ajan hoitaa tukkeutunutta suolistoa vaan pystyttäisiin keskittymään syöpähoitoihin. Äiti oli tuolloin vielä ihan ok kunnossa vaikkei toki enää oma itsensä. Sen jälkeen taisteltiin kuitenkin vielä puolivuotta, oliko se puolivuotta elämisen arvoista....sitä olen miettinyt tässä monet monet kerrat. Vielä en ole tosiaan pystynyt niitä muistoja niihin hyviin muistoihin kääntämään vaan alitajunta käy läpi vielä viime vuotta ja sitä helvettiä. Ehkä asia olisi jotenkin helpompi hyväksyä, jos olisin nähnyt äidinkin hyväksyvän kohtalonsa ja löytävän rauhan kuoleman kanssa niin ei valitettavasti kuitenkaan käynyt. Järjellisentoiminnan loppuun asti läsnä oli kuolemanpelko, halu palata kotiin ja olla täällä. Saattohoidon loppuvaiheessa, kun äitiin ei juuri saanut muuten enää kontaktia niin hän oppi kuitenkin tunnistamaan takkini nappien äänen ja aina kun olimme lähdössä kotiin ja napitin takkini niin äiti yritti viimeisillä voimillaan kingetä sängystä ylös ja halusi lähteä mukaan.....muutaman kerran jälkeen napitin takkini vasta käytävässä. Mieltäni on jäänyt kaihertamaan, etten ollut paikalla kun äiti nukkuipois. Etten tiedä oliko se viimeinen henkäys kuinka kevyt ja rauhallinen vai jotain aivan muuta. Äiti näytti ainakin hyvin rauhalliselta pari tuntia kuolemansa jälkeen, kun paikanpäälle pääsimme. Lepäsi siellä puhtaissa valkeissa lakanoissa ruusu rinnan päällä, pieni valkoinen lappu jalkopäähän hakaneulalla kiinnitettynä missä luki kuolinpäivä. Kasvot oli jälleen kauniit, sirot ja pienet....edeltäneiden viikkojen aikana kasvot olivat ehtineet jo hieman vääntyä niinkuin Huuto-maalauksessa niin oli helpotus nähdä ainakin siinä kropassa, että kaikki taistelu oli poissa. Helpottavaa olisi ollut, jos viimeiset hyvästit olisi voinut jättää siinä kun peitteli lakanalla äidin kasvot ettei olisi enää tarvinnut siellä hautajaisissa arkkua laskea. Siinä pystyi kuitenkin vielä sitä ruumista koskemaan ja suukottamaan hyvästiksi.

Eilen veljeni kanssa kävelyllä tuota vuotta muisteltiin ja tänään oli molemmille aikas kova paikka tuonne haudalle kukkia viedä. Äitienpäivän kunniaksi valitsimme hautakiven, minkä tulemme muistoksi tilaamaan. Nyt kun routa on poissa niin kiven voi viimein asentaa paikalleen. Matkalla haudalle koitimme vähän muistella niitä lapsuudenkin äitienpäiviä, kuinka kävimme aina jo aamutuimaan keräämässä kallio-orvokkeja ja valkovuokkoja. Monen monena vuonna heitimme myöskin talviturkin ja äiti joutui istumaan rannassa meitä vahtimassa. Ainakin yhtenä vuotena muistan olleeni hyvin vihainen äidille jostain ja sen vuoden kortti löytyy vieläkin, missä lukee että maailman tyhmimmälle äidille....voi sille nauretiin yhdessä äidin kanssa monet kerrat!!Montakohan sellaista tulen itse saamaan? Huh, kovin sitä koittaa eteenpäin tsempata jotta pystyn pitämään äidille sen viimeisen lupauksen, että kyllä täällä pärjätään ja elämä jatkuu. Kyllähän me tiedetään ettei äiti olisi halunnut, että loputtomiin surraan. Tämmöiset päivät on vaan todella haasteellisia.

Siellä hän lepää lemppari tunikassaan ja punaisissa töppösissään....hyvää äitienpäivää sinne jonnekin, olet aina ajatuksissani, ikuisesti sydämessäni!!

Näissä maisemissa piti vähän käydä lenkkeilemässä ja ajatuksiaan tuulettamassa, talviturkkin heittäminen jäi tänä vuonna kuitenkin Onnin tehtäväksi.

Sitten se tämän päivän iloisempi puoli eli se, että sain itse nauttia hemmottelusta. Kultsi oli aamulla ollut jo ahkera keittiössä ennen kuin heräsin ja sain kaikenlaisia herkkuja sekä kukkia ja pienen kuvaukseen liittyvän lahjan....oih ihanaa!! Varsinkin letut mansikoiden kera oli täydellisen suussa sulavia.

Iltapäivästä kävimme Fiskarsissa Kuparipajalla syömässä, oli todella hyvä päivällinen ja maisemathan siellä on kauniit.

Tätä omaa äitiyttä rupean pikku hiljaa sisäistämään, tuntuu että siitä raskausajasta ja isosta mahasta on jo ikuisuus. Mimmi on kasvanut jo hurjasti ja on jo iso tyttö. Uusia asioita tulee eteen joka päivä ja päivä kerrallaan mennään. Aikas helposti neidin kanssa pystyy reissaamaan, eka koiraleiri on tosiaan takana ja sielläkin neiti meni hienosti. Nukkui yönsä äänistä huolimatta hyvin jne. Tietenkään me ei pystytty iltaisin hengailemaan porukoissa niinkuin ennen, mutta päivällä kentänlaidalla meni neidin kanssa hyvin. Jos oltais otettu itkuhälytin mukaan niin olis pystynyt iltaakin hieman istumaan tai jos olisi ollut mukavammat oleskelutilat heti siinä huoneiden ulkopuolella. Ei ollut tuo Kunkkulan koirakeskus mukavin paikka, missä ollaan leireilty muttei huonoinkaan. Mummukka-kummitustädille suuren suuret kiitokset hienoista Rottlife edustusvaatteista, kyllä maskotin nyt kelpaa!!

Tästä on hyvä jatkaa yhteistä matkaa tuon pienen prinsessa simasuun kanssa. Minun mielestäni hän on tietysti se maailman rakkain, kaunein, suloisin ja ihmeellisin!! Kerrassaan maailman ylpein äiti omasta pienestäni!!